Vaikka yleinen puheenaihe tällä viikolla on hallituksen budjettiesitys, päätin kirjoittaa kolumnini ihan toisesta aiheesta. Nimittäin hätäkeskusuudistuksesta.

Me suomalaiset olemme tottuneet siihen, että voimme luottaa yhteiskunnan palveluihin silloin, kun joudumme syystä tai toisesta hätätilanteeseen. Oli sitten kyse perheenjäsenen äkillisestä sairauskohtauksesta, naapuriPuheeton tulipalosta tai vaikkapa kolarista. Olemme myös oppineet soittamaan hätä-numeroon 112, ja useimmiten pyytämämme apu saapuu paikalle kohtuullisessa ajassa.

Tiedämme kuitenkin, että tämän päivän hätäkeskuksilla on ollut erilaisia ongelmia. Nyt hätäkeskusalueita on 15. Näistä on kuusi kaksikielistä, joista voimme todeta, että ainoa, joka myös käytännössä toimii molemmilla kotimaisilla kielillä, on Pohjanmaan hätäkeskus. Nykyinen aluejako on perustunut maakuntarajoihin.

Eniten ongelmia on ehkä ollut Uudellamaalla ja Helsingissä. Viime vuonna hätäkeskuksissa työskenteli noin 800 henkilöä, joista päivystystehtäviä tekevien määrä oli noin 650. Heistä poliiseja on noin 200. Yksi suurimmista ongelmista on ollut saada riittävästi hakijoita avoinna olleisiin päivystäjän virkoihin sekä saada ruotsinkieltä taitavia hakijoita.

Jokainen meistä on varmasti kuullut jostakin tapauksesta, jossa on esiintynyt ongelmia hätäkeskuksen suhteen. Minun korviini on tullut tapaus, jossa ambulanssi on ajanut oikeaan osoitteeseen mutta väärään kaupunkiin, sillä seurauksella, että potilas on menehtynyt. On useita tapauksia ympäri Suomen maata, ja varsinkin pääkaupunkiseudulla, joissa hätäkeskuspäivystäjä ei ole ymmärtänyt kun hädässä oleva on selostanut asiansa ruotsiksi. Näin ei tietenkään saisi olla. Virheistä pitääkin oppia, jotta ne pystytään välttämään tulevaisuudessa.

On tietysti vaikeaa rakentaa sellaista järjestelmää, jossa mikään asia ei voisi koskaan mennä pie-leen. Kuitenkin on vältettävä sellaisia uudistuksia, joissa ei voi olla varma, että tilanne paranee suhteessa vallitsevaan.

Nyt sisäasiainministeriössä ollaan kaavailemassa uutta hätäkeskusjärjestelmää, jossa hätäkeskuslaitoksen virka-alueena olisi koko Manner-Suomi. Hätäkeskuslaitoksen toimivalta ei olisi alueellisesti tai paikallisesti rajoitettua, vaan hätäkeskuslaitos hoitaisi tehtäviään verkottuneen toimintamallin mukaan. Sanotaan myös, että tarvittaessa virka-alue voitaisiin jakaa viranomaisten välistä hallinnollista yhteistyötä varten toimialueisiin. Puhutaan valtakunnallisesta tietojärjestelmästä ja tietokannasta.

Mitä tämä kaikki voi käytännössä tuoda mukaansa? Ei tarvitse kovinkaan suurta mielikuvitusta ymmärtääkseen, että ministeriö haluaa karsia hätäkeskusten määrää rajusti. Ehkäpä niin, että ne tulisivat vastaamaan yliopistollisten sairaaloiden alueita. Rivien välistä tällaisen ajattelutavan voi aistia. Tämän takia olen erittäin huolissani Pohjanmaan hätäkeskuksesta ja sen tulevasta kohPuheetosta sekä niistä seurauksista, jotka tämän hätäkeskuksen lopettaminen voisi tietää meille kaikille pohjalaisille.

Yhteinen tietokanta ja tietojärjestelmä on varmasti hyvä asia. Se ei kuitenkaan voi koskaan täydellisesti korvata paikallistuntemusta, kielten osaamista ja erilaisten murteiden ymmärtämistä niin suomeksi kuin ruotsiksi. Näin suuri, kansalaisten perusturvallisuutta koskeva uudistus, ei voida myöskään viedä eteenpäin eduskuntaan ennen kuin ministeriö on arvioinut uudistuksen todelliset kielelliset ja alueelliset vaikutukset.

Anna-Maja Henriksson
Kansanedustaja, RKP