Urheilu ja politiikka
Isäntämaa Suomi ja suomalaiset jääkiekon kannattajat ovat kotikisojen ansiosta päässeet viime viikkoina kokemaan poikkeuksellista kiekko-euforiaa. Puhtaasti urheilullisten seikkojen - kaikkien hienojen vetojen, kovien taklausten ja raikuvien lämäreiden – ohella puhkesi juuri sopivasti pelien alla kiihkeä keskustelu urheilun ja politiikan keskinäisestä suhteesta.
Keskustelu suuntautuu osittain tulevaan, sillä tärkein kysymys koskee sitä, soveltuuko Valko-Venäjä vuoden 2014 jääkiekon MM-kisojen isännäksi Aleksandr Lukashenkon autoritäärisestä hallinnosta ja hänen hallituksensa toistuvista ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta. Tämän ajankohtaisen kysymyksen lisäksi monet keskustelijat ovat suunnanneet katseensa menneeseen ja analysoineet urheilun ja politiikan välistä suhdetta historiallisesta näkökulmasta. Oliko oikein myöntää Kiinalle kesäolympialaiset vuonna 2008 ja mitä tästä päätöksestä on seurannut? Onko jääkiekon MM-kisojen myöntämisellä Lukashenkon Valko-Venäjälle ja vuoden 1936 kesäolympialaisten järjestämisellä natsi-Saksan Berliinissä jotain yhteistä? Haluammeko toistaa historiaa ja ottaa sen riskin, että seuraa samantyyppisiä boikotteja, kuin esimerkiksi kylmän sodan aikaisissa olympialaisissa 1980-luvulla? Kysymyksiä on paljon ja ne ovat erittäin monitahoisia.
Olivatpa käsityksemme urheilusta kuinka yleviä tahansa, on naiivia ajatella, että urheilu ja politiikka eivät olisi läheisessä yhteydessä toisiinsa, eritoten kun puhutaan urheilusta kansainvälisellä tasolla. Poliittiset johtajat käyttävät suuria kansainvälisiä urheilutapahtumia, kuten olympialaisia ja maailmanmestaruuskisoja, tehokkaasti ja taitavasti hyväkseen vahvistaakseen omaa kuvaansa sekä osana kansaa että kansakunnan korvaamattomana isähahmona. Kun asiaa tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta käsin, vaikuttaa selvältä, että mitä autoritäärisempi hallinto, sitä selkeämmin urheilua pyritään käyttämään oman aseman pönkittämiseksi.
Samalla on selvää, että urheilun ”politisoimisella” voidaan myös menettää paljon. Meidän tulee hinnalla millä hyvänsä varmistaa, ettemme tuhoa kansainvälisen urheilun hienoja mahdollisuuksia toimia sillanrakentajana ihmisten, kulttuurien ja kansojen välillä. Siksi onkin tärkeää, että otamme opiksemme tästä Valko-Venäjän vuoden 2014 kisaisännöintiä koskevasta keskustelusta. Estääksemme vastaavien tilanteiden syntymisen uudelleen olisi tärkeää, että kansainväliset lajiliitot jatkossa jo hyvissä ajoin ennen kisaisäntäpäätöksen tekemistä arvioisivat huolellisesti, noudattavatko hakijamaat esim. olympialiikkeen perusarvoja – ihmisarvon kunnioittamista ja yleismaailmallisia eettisiä periaatteita. Jos vastaus on kielteinen, tulisi tällaisten maiden hakemukset jättää kokonaan huomiotta.
Valko-Venäjän tapauksessa Lukashenkon hallinnon rikokset omaa kansaa kohtaa ovat sitä kaliiberia, että vuoden 2014 jääkiekon MM-kisojen ottaminen pois maalta olisi aiheellista, ellei maa nopeasti tee näkyviä parannuksia perusihmisoikeuksien kunnioittamisen saralla. Tällainen linjaus lähettäisi myös selkeän signaalin muiden maiden johtajille siitä, että ennen kuin voidaan haaveilla valokeilassa seisomisesta yhdessä tähtiurheilijoiden kanssa, tulee ihmisoikeuksien kotikentällä olla kunnossa.
Kolumni Pohjalaisessa 20.5.2012
